27.2.2020

Oppimisympäristöjen evoluutiossa tekniset ratkaisut ovat tarvinneet tilaa: taulusienelle tarvittiin pesuallas, piirtoheittimelle oma alustansa ja nyt opettamisen alttarikattaus on johtosykeröitä ja kosketuspintoja, joita näppäilemällä olosuhteita tilassa voi säädellä. Ajallisia kerrostumia voi lukea kuin avointa kirjaa yliopistojen erilaisissa oppimisympäristöissä. Ja onnellisen käyttäjän löytää aina, kun helposti saatavilla on pistorasia.

Teknologian tilaan tuominen on hienovaraista puuhaa ja erinomainen mahdollisuus saada aikaan tahattomasti jopa hiukan koomisiakin ratkaisuja. Muuttuva oppimaisema maksaa hintansa, mutta yhtä kaikki – nauru pidentää ikää. Näitä suloisia kömmähdyksiä olemme kohdanneet kerätessämme materiaalia muuttuvien oppimaisemien suunnittelu- ja käyttömanuaalia varten DigiCampus-hankkeessa.

Arjen pieniä komedioita

Useammassa tutkimassamme tilakokeilussa kameran rooli ja merkitys on ollut valtava. Eräässä oppimisympäristökokeilussa esimerkiksi haluttiin lisätä läpinäkyvyyttä ja keskeisellä sijainnilla olevan opetustilan seinistä tehtiin lasisia. Toden totta, tila hengitti ja siinä oli mukava sekä opiskella että opettaa eivätkä ohikulkijat häirinneet – päinvastoin heistäkin oli mukava kurkistaa ohi kävellessään, mistä tänään puhutaan. Mutta erästä käyttäjää ei oltu muistettu lainkaan – kun tilaan tulee digitaalista todellisuutta pitkin ulkopuolinen luennoitsija, yritysyhteistyö kun on tärkeä asia, linjoja pitkin ja jakaa kokemustaan näyttöruudulta reaaliaikaisella yhteydellä, näkee hän tiedonnälkäisen opiskelijajoukon lisäksi kaikki ohikulkijat ja silloin tuo hälisevä liike on häiriö. Se mitä opiskelijoiden selän takana tapahtuu on vaikea pitää lasiseinän takana, kun katsoo kokonaisuutta kamerasta käsin. Käyttäjä se on digitaalista kanavaa pitkin tilaan tuleva käyttäjäkin – liian harvoin hänet muistetaan ottaa mukaan käyttäjälähtöiseen suunnitteluun tai kokonaisvaltaiseen toteutukseen – verhot, jotka lasiseinän eteen voidaan vetää, ovat lahja etäosallistujalle. Vuorovaikutuksessa keskeistä on myös silmiin katsominen – mitä sitten, kun kamera on sijoitettu niin, että silmiin katsominen digitaalisessa todellisuudessa onkin vastaparin hiusrajaan tuijottamista tai vilkuilemista täysin ohi muista. Sosiaalisen vuorovaikutuksen nyanssit vääristyvät ja viestin väärin tulkitseminen on todennäköisempää kuin oikein tulkitseminen.

Toisessa kokeilussa haluttiin kehittää oppimisympäristöä, jossa tilallinen kokemus sijainnista riippumatta olisi mahdollisimman aito. Kalusteet olivat joustavia ja miellyttäviä – käyttäjätkin olivat joustavia ja miellyttäviä. Ainut mikä ei ollut joustava ja esti myös kalusteiden ja käyttäjien joustavuuden oli kameroiden ja mikrofonien määrä – niiden suorituskyvyn optimointi tarkoitti kalusteiden tarkkaa sijoittelua ja tämä jäykisti paikalleen kaiken muunkin joustavuuden. Vastaavasti eräässä toisessa tilassa pistorasioiden saatavuuden vähyys johti siihen, että tilan keskelle vedetyt jatkojohdot oli kiinnitetty nippusiteillä siirreltävien pöytien alle. Tämä tietysti käytännössä lukitsi pöytäryhmät paikalleen ja täten koko muuntokalusteiden hankinta ei enää oikein vastannut tarkoitusta. Digitaaliset laitteet ja fyysiset kalusteet onkin saatava toimimaan keskenään sulavasti, muuten tilan käytölle visioidut hienot ideat jäävät helposti pölyttymään hyllylle.

Ja entäpä silloin kun kaikkia innostava 3D-printteri tuodaan ajanmukaisesti epäajanmukaiseen tilaan: vaikka työpajatila on paraatipaikalla ja keskellä uudelleen kehitettyä, innostavaa työpajarypästä, ei pitkälle pötkitä, mikäli vanhat ilmastointijärjestelmät eivät riitä lämpöä puhisevan printterin päästöjen tasaamiseen. Idea täydellinen, talotekniikka riittämätön. Suunnittelijan pitäisi aina muistaa pohtia miten tilaan tuodut uudet elementit vuorovaikuttavat muun tilan kanssa. Nämä elementit voivat myös olla värivalintoja. Eräässä tutkimuslaboratoriossa tilan seinät oli maalattu mustiksi tilan teknisten laitteiden vaatimuksesta. Kun tästä tilasta pulpahtaa työpäivän päätteeksi valkoista hohkaavalle käytävälle, vaikutus tilan käyttäjän mieleen voi olla aika dramaattinen. Vahvat värivalinnat saattavat olla teknisesti tarpeellisia, mutta pitkän työpäivän aikana ne ylikuormittavat helposti vahvimmankin mieltä. Käyttäjän kokonaisvaltainen aistielämys kannattaakin huomioida tilan suunnittelussa.

Digivermeiden lisäämisessä tilaan pitää huomioida myös se, miten nämä uudet laitteet rajoittavat tilan muuta käyttöä. Näin kävi esimerkiksi eräässä opettajien digitaitojen opettamiseen keskittyneessä tilassa, johon tuotiin myös mahdollisuus nauhoittaa lyhyitä opetusvideoita. Ainoa ongelma oli, että tämä rajattiin tilasta pelkillä verhoilla. Siitähän ei sitten käytännössä tullut mitään, jos joku halusi samaan aikaan nauhoittaa näitä videoita, kun tilassa oli muuta melua ja hälinää – opiskelijoilta jäisi varmaankin opetusvideoiden katsominen kesken, jos opettajan ääni hukkuu projektipalaverin melun alle. Tila täytyikin nauhoitussessioiden aikana varata sille käytännössä kokonaan. Jotkin toiminnot saattavat viedä tilasta vain pienen siivun pinta-alallisesti, mutta itse käytössä ne voivat hyvinkin ajaa kaikki muut käyttäjät pois tilasta. Tällaiset epäselvyydet voivat muutenkin nostaa käyttäjien kynnystä kokeilla tällaisia uusia toimintatapoja, varsinkin jos ohjeistukset ovat vielä puutteellisia. Onneksi monet digivälineet ovat melko helposti liikuteltavia ja niille voidaan käyttökokemusten jälkeen tarvittaessa etsiä parempi koti.

Yliopistojen tilat murroksessa

Digitalisaation aiheuttama murros vähentää selvästi vanhojen tilojen tarvetta. Esimerkiksi monissa yliopistoissa rakennukset ovat täynnä erilaisia vanhoja luentosaleja, mutta niiden käyttö on tietysti mainitusta syystä ollut jatkuvasti vähenemään päin. Niinpä niitä on monin paikoin alettu muuntaa muuhun hyödyllisempään käyttöön. Yhtenä esimerkkinä jo parhaat päivänsä nähnyttä luentosalia alettiin tuunata laboratoriokäyttöön digitaalisvisuaalisten ratkaisujen kehittämiseksi. Käytössä kuitenkin huomattiin, että lattiahan joustaa aivan liian paljon ihmisten kävellessä ympäri tilaa ja suurta tarkkuutta vaativat mittaukset ja digitaaliset sensorit häiriintyivät lattian joustavuuden vuoksi. Vanhassa luentosalissa lattian joustavuus ei pahemmin häirinnyt menoa, mutta laboratoriokäytössä se pudotti pohjan tieteelliseltä työltä. Tieteily pitikin pistää tauolle lattiaremontin ajaksi, kun kaikki raskaat laitteet ja suurella vaivalla asennetut sensorit jouduttiin poistamaan tilasta lattian jykevöittämisen ajaksi. Valitettavasti tällaiset jälkikäteen ilmiselviltä vaikuttavat asiat unohtuvat kovin helposti suunnittelutyön aikana, kun suunnittelija yrittää pitää koko projektin monimutkaista pakkaa kasassa.

Virtuaalitodellisuus (VR) on myös tehnyt tuloaan yliopiston laboratorioihin, tutkimukseen ja opetukseen. Mutta miten nämä tilat oikein kannattaisi suunnitella siten, että kynnys kokeilla näitä laitteita olisi mahdollisimman matala? Monelle virtuaalilasien käyttäminen saattaa tuntua aluksi pelottavalta, siinähän saattaa vaikka vahingossa kävellä päin seinää, kun oikein uppoutuu asiaan. Eräässä tilassa tätä ongelmaa oli lähdetty ratkomaan rajaamalla matolla tilasta VR:lle käyttöalue, jossa käyttäjä sukkasillaan huomaa heti kun on siirtymässä virtuaalisen tilan rajoille. Näin käyttäjän tuntuma todelliseen maailmaan saadaan pidettyä paremmin yllä ja samalla alennettua käyttäjien kokemaan kynnystä kokeilla näitä ihmeellisiä laitteita. Seinälle oli myös ripustettu tyylikkään näköisiä käyttöohjeita, joissa oli käyty visuaalisesti läpi kaikki mitä pitäisi huomioida VR-lasien ensimmäisellä käyttökerralla. Helposti luettavat ja ymmärrettävät ohjeet ovat kultaakin kalliimpia, kun tilan visiota viedään konkreettisesti käyttöön.

Kolme kultaista sääntöä

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa suunnittelijan näkövinkkelistä? Olemme tiivistäneet oppimaamme seuraavassa muutamaan oleelliseen suunnittelun ohjenuoraan:

1. Eläydy käyttäjään – tulee hän tilaan sitten fyysisesti tai digitaalisesti – käyttäjämatka on lyömätön menetelmä: mihin huomio kiinnittyy ensimmäisenä, miten tilassa liikutaan, miten sinne tullaan. Pohdi mitä vaikutuksia käyttäjän toimilla ja hänen käyttämillä laitteillaan on itse tilaan ja muihin käyttäjiin. Onko näiden laitteiden tehokkaaseen käyttöön tilassa kaikki tarvittava?
2. Fyysisten ja digitaalisten elementtien tasapaino ja siitä huolehtiminen. Liian paljon digiä yhdessä tilassa voi ylikuormittaa osaa käyttäjistä ja nostaa aloitekynnystä laitteiden käyttöön. Mieti tarkkaan mitkä uudet digilaitteet ovat oikeasti olennaisia ja pohdi miten ne vaikuttavat tilan muuhun käyttöön. Häiriintyykö muu toiminta, kun tilaan lisätään jotain uutta?
3. Käytön oppiminen – käyttäjät eivät omaksu sovelluksia samalla tavalla. Tämän pitäisi olla meille kaikille selvää vaikka oman perheen kautta, kyllä sielläkin varmasti monet vanhemmat vielä ihmettelevät että mitä ne sellaiset äppit oikein ovat samaan aikaan kun nuoremmat ovat jo siirtyneet sellaisiin some-kanaviin, joista vanhemmat eivät ole vielä edes tietoisia. Samaan tapaan pitäisi suhtautua myös opetusteknologiaan. Pieni osa on varmasti innokkaasti kokeilemassa kaikkea mahdollista, ohjeista viis, kun taas monet jäävät epäilevinä seuraamaan sivusta ja miettivät miten he muka tuollaista ihmelaitetta osaisivat käyttää. Käyttäjät tarvitsevatkin erilaisia ohjeistuksia ja osa jopa henkilökohtaista tukea, jotta heidät saadaan tosissaan kokeilemaan jotain uutta.

Jo näillä ohjeilla voi varmasti välttää ainakin joitain pahimpia sudenkuoppia mitä suunnittelun aikana saattaa osua eteen. Mutta ei tässä kaikki, vuoden lopussa julkaisemme vielä laajemman yliopistojen digitilojen suunnitteluun keskittyneen manuaalin.

The post Digitaaliset tilat, paikat ja todellisuudet – suuntaviivoja digitilojen kehittämiselle appeared first on Digicampus.