The post DigiCampus.fi 1.7.2021 lähtien appeared first on Digicampus.

Ohjelma:

11:30-11:40   Tervetuloa! Tuula Heide, CSC ja Paula Vaskuri, OY

11:40-12:20   Hankkeen keskeisimmät tuotokset/osa 1

Digitaalinen oppimisympäristö, Simo Niiranen UEF

Pedagogis-digitaaliset tukipalvelut, Sari Tervonen UEF

Oppimismaiseman uudelleensovittaminen, Anne Nevgi HY ja Laura Hirsto UEF

12:20-12:30   Tauko

12:30-13:30   Hankkeen keskeisimmät tuotokset/osa2

OpenBio, Petteri Vanninen Luonnonvarakeskus

Kemia, Matti Niemelä OY

Oikeustieteen DigiPeda, Sampo Mielityinen UEF

Joustavaa tenttimistä EXAMilla – arvioinnin kehittämisen osahanke -Karoliina Sipovaara, CSC

Esteettömyys ja saavutettavuus, Tarja Ladonlahti JYU

13:30-13:40    Tauko

13:40-14:00    Case esimerkki DigiCampus -ympäristön käytöstä: Koronavirustartuntojen jäljitys, Ville Valkonen UEF

14:00-14:15      DigiCampuksen tulevaisuus, Ville Koiviola ja Jere Vuorio, Mediamaisteri

14:15-14:30      Loppusanat, Akateeminen rehtori Tapio Määttä, UEF

Osoite:               Zoom Meeting (https://uef.zoom.us/j/62357750799)

Lisätietoja:       support@digicampus.fi

The post Tervetuloa DigiCampus -hankkeen loppuwebinaariin 11.6.2021 appeared first on Digicampus.

DigiCampus.fi-oppimisympäristö soveltuu erityisesti korkeakoulujen yhteisten opintojaksojen ja MOOC-kurssien oppimisalustaksi sekä hankkeiden ja verkostojen käyttöön. Palveluun sisältyy oppimisympäristön ylläpito ja hallinta, palvelinympäristön ylläpito ja valvonta, versiopäivitykset ja loppukäyttäjien tukipalvelu. Palvelua ohjaa käyttäjäorganisaatioiden edustajista koostuva ohjausryhmä. Kuvaus palvelusta: http://www.oppi.uef.fi/opk/video/Digicampus/DCpalvelukuvaus17032021.pdf

DigiCampus.fi-palvelun käyttökustannus korkeakoululle on 850 € (alv 0) kuukaudessa. Korkeakoulut tekevät itsenäiset hankinnat ja sopimukset palvelua tuottavan Mediamaisterin Oy:n kanssa maalis-huhtikuun aikana. Mukaan voi liittyä joustavasti myös myöhemmin.

Tule mukaan keskustelemaan ja kysymään juuri sinua askarruttavista, DigiCampuksen käyttöönoton asioista torstaina 25.3.2021 klo 11.30–13 pidettävässä infossa. Osallistu tästä: Click here to join the meeting

Lisätietoja: Chief Sales Officer Ville Koiviola, ville.koiviola@mediamaisteri.com, 010 281 8011
DigiCampus hankejohtaja Tuula Heide, tuula.heide@uef.fi, 0400 645936

The post DigiCampus.fi-oppimisympäristö ja sen loppukäyttäjien tukipalvelu jatkuu Mediamaisterin ylläpitämänä palveluna 1.7.2021 alkaen appeared first on Digicampus.

27.2.2020

Oppimisympäristöjen evoluutiossa tekniset ratkaisut ovat tarvinneet tilaa: taulusienelle tarvittiin pesuallas, piirtoheittimelle oma alustansa ja nyt opettamisen alttarikattaus on johtosykeröitä ja kosketuspintoja, joita näppäilemällä olosuhteita tilassa voi säädellä. Ajallisia kerrostumia voi lukea kuin avointa kirjaa yliopistojen erilaisissa oppimisympäristöissä. Ja onnellisen käyttäjän löytää aina, kun helposti saatavilla on pistorasia.

Teknologian tilaan tuominen on hienovaraista puuhaa ja erinomainen mahdollisuus saada aikaan tahattomasti jopa hiukan koomisiakin ratkaisuja. Muuttuva oppimaisema maksaa hintansa, mutta yhtä kaikki – nauru pidentää ikää. Näitä suloisia kömmähdyksiä olemme kohdanneet kerätessämme materiaalia muuttuvien oppimaisemien suunnittelu- ja käyttömanuaalia varten DigiCampus-hankkeessa.

Arjen pieniä komedioita

Useammassa tutkimassamme tilakokeilussa kameran rooli ja merkitys on ollut valtava. Eräässä oppimisympäristökokeilussa esimerkiksi haluttiin lisätä läpinäkyvyyttä ja keskeisellä sijainnilla olevan opetustilan seinistä tehtiin lasisia. Toden totta, tila hengitti ja siinä oli mukava sekä opiskella että opettaa eivätkä ohikulkijat häirinneet – päinvastoin heistäkin oli mukava kurkistaa ohi kävellessään, mistä tänään puhutaan. Mutta erästä käyttäjää ei oltu muistettu lainkaan – kun tilaan tulee digitaalista todellisuutta pitkin ulkopuolinen luennoitsija, yritysyhteistyö kun on tärkeä asia, linjoja pitkin ja jakaa kokemustaan näyttöruudulta reaaliaikaisella yhteydellä, näkee hän tiedonnälkäisen opiskelijajoukon lisäksi kaikki ohikulkijat ja silloin tuo hälisevä liike on häiriö. Se mitä opiskelijoiden selän takana tapahtuu on vaikea pitää lasiseinän takana, kun katsoo kokonaisuutta kamerasta käsin. Käyttäjä se on digitaalista kanavaa pitkin tilaan tuleva käyttäjäkin – liian harvoin hänet muistetaan ottaa mukaan käyttäjälähtöiseen suunnitteluun tai kokonaisvaltaiseen toteutukseen – verhot, jotka lasiseinän eteen voidaan vetää, ovat lahja etäosallistujalle. Vuorovaikutuksessa keskeistä on myös silmiin katsominen – mitä sitten, kun kamera on sijoitettu niin, että silmiin katsominen digitaalisessa todellisuudessa onkin vastaparin hiusrajaan tuijottamista tai vilkuilemista täysin ohi muista. Sosiaalisen vuorovaikutuksen nyanssit vääristyvät ja viestin väärin tulkitseminen on todennäköisempää kuin oikein tulkitseminen.

Toisessa kokeilussa haluttiin kehittää oppimisympäristöä, jossa tilallinen kokemus sijainnista riippumatta olisi mahdollisimman aito. Kalusteet olivat joustavia ja miellyttäviä – käyttäjätkin olivat joustavia ja miellyttäviä. Ainut mikä ei ollut joustava ja esti myös kalusteiden ja käyttäjien joustavuuden oli kameroiden ja mikrofonien määrä – niiden suorituskyvyn optimointi tarkoitti kalusteiden tarkkaa sijoittelua ja tämä jäykisti paikalleen kaiken muunkin joustavuuden. Vastaavasti eräässä toisessa tilassa pistorasioiden saatavuuden vähyys johti siihen, että tilan keskelle vedetyt jatkojohdot oli kiinnitetty nippusiteillä siirreltävien pöytien alle. Tämä tietysti käytännössä lukitsi pöytäryhmät paikalleen ja täten koko muuntokalusteiden hankinta ei enää oikein vastannut tarkoitusta. Digitaaliset laitteet ja fyysiset kalusteet onkin saatava toimimaan keskenään sulavasti, muuten tilan käytölle visioidut hienot ideat jäävät helposti pölyttymään hyllylle.

Ja entäpä silloin kun kaikkia innostava 3D-printteri tuodaan ajanmukaisesti epäajanmukaiseen tilaan: vaikka työpajatila on paraatipaikalla ja keskellä uudelleen kehitettyä, innostavaa työpajarypästä, ei pitkälle pötkitä, mikäli vanhat ilmastointijärjestelmät eivät riitä lämpöä puhisevan printterin päästöjen tasaamiseen. Idea täydellinen, talotekniikka riittämätön. Suunnittelijan pitäisi aina muistaa pohtia miten tilaan tuodut uudet elementit vuorovaikuttavat muun tilan kanssa. Nämä elementit voivat myös olla värivalintoja. Eräässä tutkimuslaboratoriossa tilan seinät oli maalattu mustiksi tilan teknisten laitteiden vaatimuksesta. Kun tästä tilasta pulpahtaa työpäivän päätteeksi valkoista hohkaavalle käytävälle, vaikutus tilan käyttäjän mieleen voi olla aika dramaattinen. Vahvat värivalinnat saattavat olla teknisesti tarpeellisia, mutta pitkän työpäivän aikana ne ylikuormittavat helposti vahvimmankin mieltä. Käyttäjän kokonaisvaltainen aistielämys kannattaakin huomioida tilan suunnittelussa.

Digivermeiden lisäämisessä tilaan pitää huomioida myös se, miten nämä uudet laitteet rajoittavat tilan muuta käyttöä. Näin kävi esimerkiksi eräässä opettajien digitaitojen opettamiseen keskittyneessä tilassa, johon tuotiin myös mahdollisuus nauhoittaa lyhyitä opetusvideoita. Ainoa ongelma oli, että tämä rajattiin tilasta pelkillä verhoilla. Siitähän ei sitten käytännössä tullut mitään, jos joku halusi samaan aikaan nauhoittaa näitä videoita, kun tilassa oli muuta melua ja hälinää – opiskelijoilta jäisi varmaankin opetusvideoiden katsominen kesken, jos opettajan ääni hukkuu projektipalaverin melun alle. Tila täytyikin nauhoitussessioiden aikana varata sille käytännössä kokonaan. Jotkin toiminnot saattavat viedä tilasta vain pienen siivun pinta-alallisesti, mutta itse käytössä ne voivat hyvinkin ajaa kaikki muut käyttäjät pois tilasta. Tällaiset epäselvyydet voivat muutenkin nostaa käyttäjien kynnystä kokeilla tällaisia uusia toimintatapoja, varsinkin jos ohjeistukset ovat vielä puutteellisia. Onneksi monet digivälineet ovat melko helposti liikuteltavia ja niille voidaan käyttökokemusten jälkeen tarvittaessa etsiä parempi koti.

Yliopistojen tilat murroksessa

Digitalisaation aiheuttama murros vähentää selvästi vanhojen tilojen tarvetta. Esimerkiksi monissa yliopistoissa rakennukset ovat täynnä erilaisia vanhoja luentosaleja, mutta niiden käyttö on tietysti mainitusta syystä ollut jatkuvasti vähenemään päin. Niinpä niitä on monin paikoin alettu muuntaa muuhun hyödyllisempään käyttöön. Yhtenä esimerkkinä jo parhaat päivänsä nähnyttä luentosalia alettiin tuunata laboratoriokäyttöön digitaalisvisuaalisten ratkaisujen kehittämiseksi. Käytössä kuitenkin huomattiin, että lattiahan joustaa aivan liian paljon ihmisten kävellessä ympäri tilaa ja suurta tarkkuutta vaativat mittaukset ja digitaaliset sensorit häiriintyivät lattian joustavuuden vuoksi. Vanhassa luentosalissa lattian joustavuus ei pahemmin häirinnyt menoa, mutta laboratoriokäytössä se pudotti pohjan tieteelliseltä työltä. Tieteily pitikin pistää tauolle lattiaremontin ajaksi, kun kaikki raskaat laitteet ja suurella vaivalla asennetut sensorit jouduttiin poistamaan tilasta lattian jykevöittämisen ajaksi. Valitettavasti tällaiset jälkikäteen ilmiselviltä vaikuttavat asiat unohtuvat kovin helposti suunnittelutyön aikana, kun suunnittelija yrittää pitää koko projektin monimutkaista pakkaa kasassa.

Virtuaalitodellisuus (VR) on myös tehnyt tuloaan yliopiston laboratorioihin, tutkimukseen ja opetukseen. Mutta miten nämä tilat oikein kannattaisi suunnitella siten, että kynnys kokeilla näitä laitteita olisi mahdollisimman matala? Monelle virtuaalilasien käyttäminen saattaa tuntua aluksi pelottavalta, siinähän saattaa vaikka vahingossa kävellä päin seinää, kun oikein uppoutuu asiaan. Eräässä tilassa tätä ongelmaa oli lähdetty ratkomaan rajaamalla matolla tilasta VR:lle käyttöalue, jossa käyttäjä sukkasillaan huomaa heti kun on siirtymässä virtuaalisen tilan rajoille. Näin käyttäjän tuntuma todelliseen maailmaan saadaan pidettyä paremmin yllä ja samalla alennettua käyttäjien kokemaan kynnystä kokeilla näitä ihmeellisiä laitteita. Seinälle oli myös ripustettu tyylikkään näköisiä käyttöohjeita, joissa oli käyty visuaalisesti läpi kaikki mitä pitäisi huomioida VR-lasien ensimmäisellä käyttökerralla. Helposti luettavat ja ymmärrettävät ohjeet ovat kultaakin kalliimpia, kun tilan visiota viedään konkreettisesti käyttöön.

Kolme kultaista sääntöä

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa suunnittelijan näkövinkkelistä? Olemme tiivistäneet oppimaamme seuraavassa muutamaan oleelliseen suunnittelun ohjenuoraan:

1. Eläydy käyttäjään – tulee hän tilaan sitten fyysisesti tai digitaalisesti – käyttäjämatka on lyömätön menetelmä: mihin huomio kiinnittyy ensimmäisenä, miten tilassa liikutaan, miten sinne tullaan. Pohdi mitä vaikutuksia käyttäjän toimilla ja hänen käyttämillä laitteillaan on itse tilaan ja muihin käyttäjiin. Onko näiden laitteiden tehokkaaseen käyttöön tilassa kaikki tarvittava?
2. Fyysisten ja digitaalisten elementtien tasapaino ja siitä huolehtiminen. Liian paljon digiä yhdessä tilassa voi ylikuormittaa osaa käyttäjistä ja nostaa aloitekynnystä laitteiden käyttöön. Mieti tarkkaan mitkä uudet digilaitteet ovat oikeasti olennaisia ja pohdi miten ne vaikuttavat tilan muuhun käyttöön. Häiriintyykö muu toiminta, kun tilaan lisätään jotain uutta?
3. Käytön oppiminen – käyttäjät eivät omaksu sovelluksia samalla tavalla. Tämän pitäisi olla meille kaikille selvää vaikka oman perheen kautta, kyllä sielläkin varmasti monet vanhemmat vielä ihmettelevät että mitä ne sellaiset äppit oikein ovat samaan aikaan kun nuoremmat ovat jo siirtyneet sellaisiin some-kanaviin, joista vanhemmat eivät ole vielä edes tietoisia. Samaan tapaan pitäisi suhtautua myös opetusteknologiaan. Pieni osa on varmasti innokkaasti kokeilemassa kaikkea mahdollista, ohjeista viis, kun taas monet jäävät epäilevinä seuraamaan sivusta ja miettivät miten he muka tuollaista ihmelaitetta osaisivat käyttää. Käyttäjät tarvitsevatkin erilaisia ohjeistuksia ja osa jopa henkilökohtaista tukea, jotta heidät saadaan tosissaan kokeilemaan jotain uutta.

Jo näillä ohjeilla voi varmasti välttää ainakin joitain pahimpia sudenkuoppia mitä suunnittelun aikana saattaa osua eteen. Mutta ei tässä kaikki, vuoden lopussa julkaisemme vielä laajemman yliopistojen digitilojen suunnitteluun keskittyneen manuaalin.

The post Digitaaliset tilat, paikat ja todellisuudet – suuntaviivoja digitilojen kehittämiselle appeared first on Digicampus.

Teknologia on kehittynyt viime vuosikymmeninä ja vuosina hurjaa vauhtia. Kuulun itse niin sanottuun Y-sukupolveen tai milleniaaleihin määrittelystä riippuen, eli lapsuuteni sijoittuu 90-luvulle ja 2000-luvun alkuun. Muistan, kun alle kouluikäisenä äitini hankki ensimmäisen matkapuhelimen: se oli suhteellisen järkälemäinen Nokia, jossa oli kuitenkin jo matopeli. Alakouluajoilta muistan vieläkin sen uskomattoman tunteen, kun koulukuvauspäivänä kuvaajan puhelin alkoi soida: terävän pirinän sijasta kuuluikin pehmeitä melodioita. Ja puhelimessa oli värinäyttö! Yläkoulussa monilla oli simpukkapuhelin, jossa edellisten ominaisuuksien lisäksi oli entistä enemmän pelejä. Vanhemmilta piti kinuta lupa uuteen soittoääneen, joita tilailtiin Suosikki-lehden mainossivuilta tai (jo) netistä. Somekuvia otettiin digikameroilla. Lukioaikana alkoivat yleistyä älypuhelimet, joilla usein pääsi jo nettiinkin. Ennen puhelimen käyttö oli vahvasti sidoksissa vapaa-aikaan, mutta nykyään oman älypuhelimen käyttöön saatetaan joissakin oppimistilanteissa rohkaistakin. Puhelimesta on tullut alkuperäistä tarkoitustaan monipuolisempi työkalu.

Uusia laitteita ja innovaatioita tulee markkinoille kovaa tahtia. Toiset teknologiat vanhenevat ja unohtuvat, kun taas toiset kehittyvät ja päivittyvät. Itse ajattelin vielä pitkään, että vanhassa vara parempi, ja siirryin näppäinluuristani älypuhelimeen yliopisto-opintojen aikana, muistaakseni 2014. Jossain pöytälaatikon uumenissa tai kierrätyspisteessä pyörii kuitenkin kiitettävä kasa käyttämääni vanhentunutta elektroniikkaa.

Teknologia siirtyy kouluihin

Teknologinen kehitys ulottuu tietenkin matkapuhelimia laajemmalle. Laitteiden muistikapasiteetti ja suorituskyky nousevat ja hinnat laskevat, ja uusi teknologia on yhä useamman kuluttajan ja oppilaitoksen saavutettavissa. Monissa kouluissa onkin satsattu uusiin teknologioihin sekä tehty erilaisia laite- ja sovellushankintoja. Piirtoheittimet on pääasiassa korvattu videotykeillä ja dokumenttikameroilla, joista jälkimmäinen taitaa olla jo vanhenevaa teknologiaa.

Myös oppilaita ja opiskelijoita varten on useissa kouluissa hankittu laitteita. Monen repussa kulkee esimerkiksi henkilökohtainen iPad, joka mahdollistaa pääsyn digitaalisiin oppimisympäristöihin. Kenties tälläkin hetkellä 3D-tulostin printtaa työtä, jonka oppilas on itse digitaalisessa ympäristössä suunnitellut ja mallintanut. Onpa virtuaalilasien kautta mahdollista kurkistaa myös menneisyyden tapahtumiin ja paikkoihin, joihin todennäköisesti ei koskaan tule matkaamaan, kuten vuoteen 1952 Enewetakin atolleille, jossa maailman ensimmäinen vetypommi räjähti (https://yle.fi/uutiset/3-10586455). Edellinen tapaus on kiinnostava esimerkki siitä, miten teknologia ja virtuaalinen ympäristö mahdollistavat tilan laajentamisen fyysisten seinien ulkopuolelle.

Ympäristöt ja oppimisympäristöt

Mutta mikä on fyysisten ja digitaalisten ympäristöjen rooli oppimisessa, ja milloin ne muuttuvat tiloista oppimisympäristöksi? Entä minkälaiset ympäristöt ovat käyttökelpoisia vielä kymmenen vuoden päästä?

Manninen (2007) toteaa, että oppimisympäristöajattelua soveltava opettaja pohjaa päätöksensä pedagogiikkaan: mitä oppijan halutaan oppivan ja millaisilla oppimisympäristöratkaisuilla lopputulokseen päästään parhaiten. Joskus tarkoituksenmukaisinta on hyödyntää digitaalista oppimisympäristöä, joskus taas tarttua kynään ja paperiin. Yhteen tilanteeseen sopii parhaiten ryhmässä työskentely, joskus on parempi pohdiskella itsenäisesti. Joissain tilanteissa kannattaa vaihtaa maisemaa kokonaan: uimaan oppii parhaiten vedessä, ei pulpetin ääressä.

Carvalhon ja Goodyearin (2014) aktiiviseen oppimiseen keskittyvässä oppimisympäristö-mallissa oppimisympäristö koostuu digitaalisista, fyysisistä ja sosiaalisista tekijöistä sekä tehtävistä, joita oppijat ympäristössä suorittavat. Mallin keskiössä on opiskelijan toiminta, ja aikaisemmin mainitut tekijät toimivat tässä ikään kuin kehyksenä tai työkaluina. Näitä digitaalisia, fyysisiä ja sosiaalisia tekijöitä sekä tehtäviä opettaja pystyy jossain määrin suunnittelemaan ja muokkaamaan, ja toisaalta oppijat muokkaavat ympäristöjä niissä toimiessaan. Kaikkea oppimistilanteessa tapahtuvaa ei voi, eikä tarvitse suunnitella ennalta. Fyysisillä ja digitaalisilla oppimisympäristöratkaisuilla voidaan kuitenkin sekä tietoisesti että tiedostamatta estää tai edistää oppimista ja oppimisen prosesseja.

Pedagoginen tietämys oppimisympäristöjen valinnassa

Mikäli esimerkiksi digiloikan tavoitteena on kasvattaa uusia tietotekniikan osaajia, mitkä ovat ne pedagogiset keinot ja välineet, joilla tähän päästäisiin? Ensimmäinen ajatus voisi olla se, että jaetaan oppilaille ja opiskelijoille laitteita, joita käyttämällä he oppivat tietotekniikan salat. Perustason ohjelmoinnillista ajattelua voi kuitenkin harjoitella ilman minkäänlaisia elektronisia vempaimia, esimerkiksi palikoiden avulla. Edistyneemmässä ohjelmoinnissa puolestaan tietokone on välttämättömyys. Sekä palikat että tietokone ovat kuitenkin vain välineitä, joita pitää osata soveltaa pedagogisesti mielekkäällä tavalla.

Monenlaista teknologiaa, sovelluksia ja fyysisiä ympäristöjä sekä välineitä on hankittu kouluihin, mutta lisätutkimusta näiden elementtien suhteesta oppimiseen tarvitaan vielä. Monien oppimisympäristöratkaisujen taustalta löytyy toki perusteltuja tutkimuksellisia ja teoreettisia näkökulmia; tutkimuksellisena haasteena on kuitenkin mm. se, miten teoreettinen ja tutkittu tieto toimivat tai miten ne saadaan toimimaan aidosti osana erilaisia pedagogisia käytäntöjä.

Tutkimuksen avulla kohti kestäviä ratkaisuja

Oppimisympäristöjen tutkimisessa ja kehittämisessä tilan käyttäjien kokemuksia ja tarpeita olisi syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Kehittämistä ei voida kuitenkaan rakentaa yksistään oppijoiden näkökulmien varaan, sillä nämä näkökulmat voivat myös olla melko perinteisiä ja pohjautua esimerkiksi lapsuuden oppimisympäristökokemuksiin. Ilman kokemusta voi myös olla vaikeaa nähdä, miten ja millaisiksi tiloja kannattaisi kehittää, jotta ne tukisivat paremmin oppimista tukevia pedagogisia käytäntöjä; erityisesti sellaisia, joita ei ole vielä olemassakaan.

Teknologian nopea kehitys tuo haasteita tutkimukselle, joka on tunnetusti hidas prosessi. Tutkimus on kuitenkin tärkeää, mikäli tavoitteena on tehdä oppimista tukevia, kestäviä ja perusteltuja oppimisympäristöratkaisuja. On syytä selvittää, mitä ovat ne keskeiset oppimista tukevat elementit näissä oppimisympäristöissä, joita meidän tulisi lisätä tai joista pitää kiinni. Tähän voidaan kenties päästä monipuolisella oppimisympäristötutkimuksella sekä eri alojen asiantuntijoiden (mm. arkkitehtuuri, pedagogiikka, ICT) sekä sidosryhmien yhteistyöllä ja heidän näkemyksiään kuulemalla. Näin myös voidaan välttyä varastoihin kasaantuvalta elektroniikkaromulta, jonka joku kenties alun perin suunnitteli opetuskäyttöön, mutta jolle opettaja ei nähnyt pedagogisesti mielekästä käyttötarkoitusta.

Lähteet:

Carvalho, L., & Goodyear, P. (2014). The architecture of productive learning networks doi:10.4324/9780203591093 Retrieved from https://uef.finna.fi/PrimoRecord/pci.scopus2-s2.0-84917238776

Manninen, J. (2007). Environments that support learning : An introduction to the learning environments approach. Helsinki: Finnish National Board of Education. Retrieved from https://uef.finna.fi/Record/josku.425863

The post Fyysiset ja digitaaliset oppimisympäristöt muuttuvat – mikä pysyy? appeared first on Digicampus.

Niclas Sandström
Caledonia – Campus Learning and Development Initiatives HUB
Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta

”Digital transformation requires a complete chain of structural elements – from IT infrastructures to training and support structures regarding the innovative use of technologies, all consistent with the evidence about how learning actually works.”

Yhteistyö, jakaminen, verkostoituminen, luovuus ja mobiilius ovat avainsanoja, jotka kuvaavat vuotta 2019. Muutoksen vauhti ja sen edellyttämän poisoppimisen ja uuden omaksumisen tahti ovat aiempaa kiivaampia. Näin on ehkä sanottu ennenkin globaalien muutosten nivelkohdissa. Tällä kertaa väittämä on totta.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tulisi olla tämän kehityksen kärjessä (Sandström & Nevgi, 2017). Niiden kuuluu roolinsa ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olla luontaisia pioneereja siinä, mitä voisi kutsua luovaksi murrokseksi ja teknologian läpileikkaavuudeksi.

 Digiloikkaaminen on hikistä puuhaa – sekä opettajille ja tutkijoille että viestintä- ja digiasioista vastaavalle henkilöstölle. Kohde on sama mutta haaste on eri.

• Digiä opetus- ja tutkimustyössään hyödyntävän pitää miettiä, mitkä kohdat tai vaiheet työssä ovat ”digiä” ja saavat lisäarvoa digitaalisista ratkaisuista. On hyvä kysymys, kuinka paljon akateemisessa nykytyössä on sellaista, mikä ei ole tai pian tule olemaan ainakin osittain digitoitua.
• Digitaalisia ratkaisuja hankkivan ja hallinnoivan puolestaan pitää miettiä, miten viestiä perustehtävää hoitaville digiratkaisujen hyödyistä ja mahdollisuuksista. Tämä edellyttää niin sanotusti jaetun kielen muodostamista. Jotta eri tehtäviä hoitavat todella ymmärtävät toistensa lähtökohdat ja yhteiset tavoitteet voivat juurtua osaksi tekemisen kulttuuria, kielen muodostaminen vaatii tutkimustemme perusteella pitkiäkin aikoja ja monia yhdessä vietettyjä keskusteluhetkiä (Sandström & Nevgi, 2019; Sandström, Nevgi & Nenonen, 2019).

Oikeastaan kysymys viestinnästä pitäisi keikauttaa päälaelleen: pitäisi kenties kysyä jo hyvissä ajoin ennen hankintoja, millaisia ovat tarpeet ja missä ovat aukkokohdat, joita voidaan digillä silloittaa ja tehdä paremmin. Tämä koskee sekä tuottamista että jakamista ja yhteistyötä eri muodoissaan, sekä opettajalle että opiskelijoille.

Korkeakoulutuksessa murros ja muutoksen tahti edellyttävät oppimista kaikilta organisaatiossa työskenteleviltä. Tutkijoille digitalisaatio luo uusia mahdollisuuksia sekä tutkimuksen kohteena että tutkimuksen ja yhteistyön mahdollistajana ja lisäarvona. Mutta kuten muillekin, tutkijoille oppiminen tarkoittaa uuden teknologian hallitsemista ja osaamista, soveltamista tutkimuksessa aivan uusilla, ennen aavistamattomilla tavoilla. Opettajille oppiminen merkitsee myös teknologioiden ja digitaalisten sovellusten hallitsemista ja käyttämistä oppimisen tukena, arvioinnissa sekä materiaalien monipuolisessa luomisessa.

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Ensinnäkin asiassa menevät sekaisin digitisaatio (olemassa olevien käytänteiden muuntaminen digitaaliseen muotoon) ja digitalisaatio (uusien, aiemmin tuntemattomien käytänteiden ja tekemisen ja jakamisen tapojen muodostuminen). Jo digitisaatio vaatii uudenlaista ajattelua ja suhtautumista käytössä oleviin ja käyttöön tuleviin työkaluihin – entä sitten digitalisaatio?

Käynnissä olevalla digitaalisella muutoksella, transformaatiolla, on käänteentekeviä vaikutuksia opetuksen järjestämiseen sekä siihen, miten korkeakoulun opettajat kokevat olevansa muutoksen tekijöitä, transformaation ajureita tai valmiita oman opetuksensa muovaamiseen. Miten yliopisto tukee opettajiaan?

Caledonisation of digital transformation: muutos tehdään yhdessä

Campus Learning and Development Initiatives – Caledonia – HUB muodostui tarpeesta rakentaa koko yliopistoa koskevaa prosessiosaamista, jolla luodaan

• digitaalista varmuutta ja osaamista,
• tutkimusperustaisia oppimisen maisemia, sekä
• transdisiplinaarista yhteistyötä.

Caledonia osallistuu aktiivisesti kampusten oppimismaisemien (learning landscapes) yhteiskehittämiseen (Sandström & Nevgi, 2019). Eräs keskeinen havainto käynnissä olevissa suurissa kampuskehittämisen projekteissa (esimerkiksi Helsingin yliopiston päärakennus; Viikin infokeskus Korona): opettaja-tutkijoilla on tarve tukeen digitaalisten sovellusten ja teknologioiden käyttämisessä. Tämä tuki on olennaisesti ihmisresurssi: aktiivinen ja riittävän lähellä oleva verkosto toimijoita, jotka ymmärtävät, miten käyttää teknologioita ja sovelluksia mielekkäästi.

Ilman digitaalisesti ja pedagogisesti osaavia opettajia digitalisaatio jää puolitiehen. Kampusten ja opetuksen muuttaminen ovat kokonaisvaltaisia prosesseja, joihin digitaalinen murros tuo omat rakentavat haasteensa. Digitalisaatiossa menestyvä oppimismaisema tukee käyttäjiään teknologioiden ja sovellusten käyttämisessä. Tuki perustuu ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja henkilöresurssiin.

Jos tukihenkilöresursseissa säästetään, se iskee ankarasti omaan nilkkaan: opetushenkilökunnan työ vaikeutuu, hidastuu tai muuttuu tehottomaksi – joskus jopa mahdottomaksi -, jos laitteiden toimintaan ei voi luottaa.

Digitalisaatio edellyttää systeemistä muutosta, jonka aikaansaamiseksi tarvitaan opetus- ja tutkimushenkilöstön jatkuvaa ammatillista kehittymistä. Ammatillisen kehittymisen tueksi tarvitaan monialaisia tiimejä, jotka hallitsevat teknologiat ja ymmärtävät niiden pedagogiset sovellusmahdollisuudet.

Yliopisto sabotoi itse itseään, jos opettaja ei voi opettaa eikä opiskelija oppia. Jos yliopiston tiloissa ei voi oppia tehokkaasti ja mielekkäästi, on koko (opetus)laitos tältä osin tarpeeton.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Minerva-tori on digitaalisesti rikastettu oppimisympäristö, mutta toiminnallinen ja luotettava vain siksi, että siellä on ihmistukiresurssi. Ilman tätä resurssia järjestelmät eivät toimisi mielekkäästi, eikä niiden potentiaali tulisi oppimisen ja opettamisen käyttöön. Erään tutkimukseemme osallistuneen sanoin: ”Like, from no devices to we have devices”. Raudan hankkiminen ilman pedagogista ajatusta siitä, mihin laitteita ja sovelluksia käytetään ja miten käyttäjät koulutetaan laitteiden ja sovellusmahdollisuuksien käyttämiseen tuottaa tilanteen, jossa laitteet keräävät pölyä ja vanhenevat käyttämättöminä.

Hyvä opettamisen ja oppimisen design tuottaa moninkertaisen tuoton: lopputuote tai -palvelu tekee sitä, mitä sen on haluttu ja tarvittu tekevän. Sama pätee käyttäjien osallistamiseen ja jatkuvaan ammatilliseen kehittämiseen: hyvin rakennettu, designattu, pedagogisen tuen digitiimi ja digitaalisen osaamisen tuki tuottaa hyviä oppimiskokemuksia ja merkityksellistä osaamista. Näiden avulla puolestaan saadaan aikaiseksi eri käyttäjien sitoutuminen ja laitteistojen ja sovellusten mielekäs käyttäminen.

Lähteet

Sandström, N. & Nevgi, A. (2017). Tulevaisuuden yliopisto – käänteinen oppiminen keikauttaa kampuksen. Yliopistopedagogiikka 24(2), 47–51.

Sandström, N. & Nevgi, A. (2019). Designing Smart Campus Landscapes: Methods for holistic campus development. Full paper accepted for presentation at CIB World Building Congress ‘Building Smart Cities’, Hong Kong, June 2019.

Sandström, N., Nevgi, A., & Nenonen, S. (2019). Participatory service design and community involvement in designing future-ready sustainable learning landscapes. In IOP Conference Series: Earth and Environmental Science (IOP Conf. Series: Earth and Environmental Science; Vol. 297).

The post Digiloikkaa edeltää ihmisloikka – mutta kuka loikkaa ja mistä minne? appeared first on Digicampus.

Kilpailussa oli mukana kolmisenkymmentä opiskelijaa noin kymmenestä korkeakoulusta.   Tehtävänä oli ratkoa annettu haaste 24 h tunnin aikana ja pitchata esitys 5 – max 10 minuutin aikana. Pitchaukset alkoivat lauantaina klo 14:00. Tunnelma oli tuolloin katossa ja tiimit kannustivat voimallisesti toisiaan. Esitysmuodot vaihtelivat perinteisestä PowerPoint-esityksestä aina rap-show:n saakka.

Kilpailun voittajaksi valikoitui tiimin Kam2 esitys. Tuomariston mielestä idea ja esitys oli raikas, nosti esille opiskelijoiden lisäksi myös opettajien näkökulman ja sisälsi paljon mahdollisia toteutettavia elementtejä. Kilpailussa toiseksi tulleet tiimit FussLess ja NullPointerException esittivät myös upeita näkökulmia, joita voidaan hyödyntää digitaalisen oppimisympäristön ja sen tukipalvelujen rakentamisessa. ”Kaikkien viiden tiimien ideat olivat tuoreita ja toivat meille sellaista opiskelijoiden näkökulmaa mitä juuri toivoimme oppimisympäristön kehittämiseen”, kertoo hankejohtaja Tuula Heide.

Hackathon todettiin toimivaksi malliksi, mitä tullaan hankkeessa hyödyntämään myöhemminkin. Keväällä 2019 hanke järjestää opiskelijoille hackathonin, missä haasteena on koodata Multilocation classroom seinälle valmis, tuotantokelpoinen ja oppimista tukeva peli.

The post Huipputunnelmia hackathonissa! appeared first on Digicampus.

Työpajan aineistot mukaan lukien alustukset, parikeskustelujen koosteet sekä teemoittaisten työpajojen materiaalit on koostettu tapahtuman wikisivuille: https://wiki.eduuni.fi/x/0oVSB . Materiaalit ovat vapaasti hyödynnettävissä.

Työpajan palautekyselyn vastauksissa paja nähtiin hyödyllisenä yhteisen keskustelun synnyttämisessä ja yhteiselle keskustelulle toivottiin jatkomahdollisuuksia.

Työpajan tuloksia tullaan hyödyntämään DigiCampus-hankkeen työssä. Seuraa asiaa hankkeemme sivuilta.

CSC ylläpitää sähköpostilistaa kehittämishankkeiden väliseen viestintään sekä hankkeiden yhteisistä tapahtumista viestimiseen osana kehittämishankkeiden tukipalveluita. Sähköpostilistalle ”kehittamishankkeet(at)postit.csc.fi” voi lähettää liittymispyynnön sähköpostilla osoitteeseen opi(at)csc.fi. Tulevan lukuvuoden tapahtumista viestitään sähköpostilistan lisäksi kehittämishankkeiden Eduuni-sivustolla https://wiki.eduuni.fi/x/l41CAg

The post 19.6.2018 työpajan materiaalit appeared first on Digicampus.

Kehittämishankkeista Virtaa ja Synergiaa -seminaarissa (https://wiki.eduuni.fi/x/JhT0Aw) käydyissä keskusteluissa kävi selkeästi ilmi, että oppimisympäristöjen hyödyntäminen ja jatkokehittäminen on ajankohtaista laajasti kehittämishankkeiden kontekstissa. Kehittämishankkeiden rahoituksella pyritään edistämään yhteentoimivuutta digitalisoituvan korkeakoulutuksen kentässä ja haluaisimmekin tarjota tilaisuuden käydä yhteisesti keskustelua oppimisympäristöihin liittyvistä tarpeista.

Tiedoksi siis jo kalentereihinne kehittämishankkeille suunnattu avoin työpaja tiistaina 19.6. klo 9:30-14 CSC:n tiloissa (Keilaranta 14, Espoo). Työpajassa kootaan korkeakoulujen oppimisympäristöihin liittyviä tarpeita sekä lyhyellä että pidemmällä aikajänteellä. Toimitamme tarkentuvan ohjelman sekä ilmoittautumisohjeet ensi viikolla tällä jakelulla ja pyydämme välittämään viestiä eteenpäin omissa verkostoissanne.

Työpajan wikisivulta (https://wiki.eduuni.fi/x/mhkvB) löytyy jo alustava ohjelma. Työpajan materiaalit tulevat olemaan avoimesti saatavillanne ja hyödynnettävissänne tuolla työskentelyalustalla. Työpajan järjestelyistä vastaa projektipäällikkö Eeva Polvi CSC:ltä (opi@csc.fi). Työpajatyöskentelylle ja yhteiselle keskustelulle on eduksi, mikäli mahdollisimman moni pääsee osallistumaan paikan päälle. Alustuksia on mahdollista seurata myös etäyhteyden välityksellä. Työpajaosioon osallistuminen pyritään myös mahdollistamaan etäyhteydellä.

Oppimisympäristöihin liittyvä työ jatkuu DigiCampus-hankkeen puitteissa koko hankekauden ajan ja lisätietoja julkaistaan hankkeen edetessä hankkeen sivustolla www.digicampus.fi sekä kehittämishankkeiden sähköpostilistalla. Allekirjoittaneet tarjoavat mielellään lisätietoja.

Yhteistyöterveisin,

Juha, Tuula & Stina

Juha Eskelinen

CIO, Itä-Suomen yliopisto

Tuula Heide

Hankejohtaja, Itä-Suomen yliopisto

Stina Westman

Johtaja, koulutuksen ja opetuksen palvelut, CSC

The post Kutsu oppimisympäristöjen kehittämisen työpajaan 19.6.2018 appeared first on Digicampus.

The post DigiCampus hanke käynnistyy appeared first on Digicampus.