27.2.2020

Oppimisympäristöjen evoluutiossa tekniset ratkaisut ovat tarvinneet tilaa: taulusienelle tarvittiin pesuallas, piirtoheittimelle oma alustansa ja nyt opettamisen alttarikattaus on johtosykeröitä ja kosketuspintoja, joita näppäilemällä olosuhteita tilassa voi säädellä. Ajallisia kerrostumia voi lukea kuin avointa kirjaa yliopistojen erilaisissa oppimisympäristöissä. Ja onnellisen käyttäjän löytää aina, kun helposti saatavilla on pistorasia.

Teknologian tilaan tuominen on hienovaraista puuhaa ja erinomainen mahdollisuus saada aikaan tahattomasti jopa hiukan koomisiakin ratkaisuja. Muuttuva oppimaisema maksaa hintansa, mutta yhtä kaikki – nauru pidentää ikää. Näitä suloisia kömmähdyksiä olemme kohdanneet kerätessämme materiaalia muuttuvien oppimaisemien suunnittelu- ja käyttömanuaalia varten DigiCampus-hankkeessa.

Arjen pieniä komedioita

Useammassa tutkimassamme tilakokeilussa kameran rooli ja merkitys on ollut valtava. Eräässä oppimisympäristökokeilussa esimerkiksi haluttiin lisätä läpinäkyvyyttä ja keskeisellä sijainnilla olevan opetustilan seinistä tehtiin lasisia. Toden totta, tila hengitti ja siinä oli mukava sekä opiskella että opettaa eivätkä ohikulkijat häirinneet – päinvastoin heistäkin oli mukava kurkistaa ohi kävellessään, mistä tänään puhutaan. Mutta erästä käyttäjää ei oltu muistettu lainkaan – kun tilaan tulee digitaalista todellisuutta pitkin ulkopuolinen luennoitsija, yritysyhteistyö kun on tärkeä asia, linjoja pitkin ja jakaa kokemustaan näyttöruudulta reaaliaikaisella yhteydellä, näkee hän tiedonnälkäisen opiskelijajoukon lisäksi kaikki ohikulkijat ja silloin tuo hälisevä liike on häiriö. Se mitä opiskelijoiden selän takana tapahtuu on vaikea pitää lasiseinän takana, kun katsoo kokonaisuutta kamerasta käsin. Käyttäjä se on digitaalista kanavaa pitkin tilaan tuleva käyttäjäkin – liian harvoin hänet muistetaan ottaa mukaan käyttäjälähtöiseen suunnitteluun tai kokonaisvaltaiseen toteutukseen – verhot, jotka lasiseinän eteen voidaan vetää, ovat lahja etäosallistujalle. Vuorovaikutuksessa keskeistä on myös silmiin katsominen – mitä sitten, kun kamera on sijoitettu niin, että silmiin katsominen digitaalisessa todellisuudessa onkin vastaparin hiusrajaan tuijottamista tai vilkuilemista täysin ohi muista. Sosiaalisen vuorovaikutuksen nyanssit vääristyvät ja viestin väärin tulkitseminen on todennäköisempää kuin oikein tulkitseminen.

Toisessa kokeilussa haluttiin kehittää oppimisympäristöä, jossa tilallinen kokemus sijainnista riippumatta olisi mahdollisimman aito. Kalusteet olivat joustavia ja miellyttäviä – käyttäjätkin olivat joustavia ja miellyttäviä. Ainut mikä ei ollut joustava ja esti myös kalusteiden ja käyttäjien joustavuuden oli kameroiden ja mikrofonien määrä – niiden suorituskyvyn optimointi tarkoitti kalusteiden tarkkaa sijoittelua ja tämä jäykisti paikalleen kaiken muunkin joustavuuden. Vastaavasti eräässä toisessa tilassa pistorasioiden saatavuuden vähyys johti siihen, että tilan keskelle vedetyt jatkojohdot oli kiinnitetty nippusiteillä siirreltävien pöytien alle. Tämä tietysti käytännössä lukitsi pöytäryhmät paikalleen ja täten koko muuntokalusteiden hankinta ei enää oikein vastannut tarkoitusta. Digitaaliset laitteet ja fyysiset kalusteet onkin saatava toimimaan keskenään sulavasti, muuten tilan käytölle visioidut hienot ideat jäävät helposti pölyttymään hyllylle.

Ja entäpä silloin kun kaikkia innostava 3D-printteri tuodaan ajanmukaisesti epäajanmukaiseen tilaan: vaikka työpajatila on paraatipaikalla ja keskellä uudelleen kehitettyä, innostavaa työpajarypästä, ei pitkälle pötkitä, mikäli vanhat ilmastointijärjestelmät eivät riitä lämpöä puhisevan printterin päästöjen tasaamiseen. Idea täydellinen, talotekniikka riittämätön. Suunnittelijan pitäisi aina muistaa pohtia miten tilaan tuodut uudet elementit vuorovaikuttavat muun tilan kanssa. Nämä elementit voivat myös olla värivalintoja. Eräässä tutkimuslaboratoriossa tilan seinät oli maalattu mustiksi tilan teknisten laitteiden vaatimuksesta. Kun tästä tilasta pulpahtaa työpäivän päätteeksi valkoista hohkaavalle käytävälle, vaikutus tilan käyttäjän mieleen voi olla aika dramaattinen. Vahvat värivalinnat saattavat olla teknisesti tarpeellisia, mutta pitkän työpäivän aikana ne ylikuormittavat helposti vahvimmankin mieltä. Käyttäjän kokonaisvaltainen aistielämys kannattaakin huomioida tilan suunnittelussa.

Digivermeiden lisäämisessä tilaan pitää huomioida myös se, miten nämä uudet laitteet rajoittavat tilan muuta käyttöä. Näin kävi esimerkiksi eräässä opettajien digitaitojen opettamiseen keskittyneessä tilassa, johon tuotiin myös mahdollisuus nauhoittaa lyhyitä opetusvideoita. Ainoa ongelma oli, että tämä rajattiin tilasta pelkillä verhoilla. Siitähän ei sitten käytännössä tullut mitään, jos joku halusi samaan aikaan nauhoittaa näitä videoita, kun tilassa oli muuta melua ja hälinää – opiskelijoilta jäisi varmaankin opetusvideoiden katsominen kesken, jos opettajan ääni hukkuu projektipalaverin melun alle. Tila täytyikin nauhoitussessioiden aikana varata sille käytännössä kokonaan. Jotkin toiminnot saattavat viedä tilasta vain pienen siivun pinta-alallisesti, mutta itse käytössä ne voivat hyvinkin ajaa kaikki muut käyttäjät pois tilasta. Tällaiset epäselvyydet voivat muutenkin nostaa käyttäjien kynnystä kokeilla tällaisia uusia toimintatapoja, varsinkin jos ohjeistukset ovat vielä puutteellisia. Onneksi monet digivälineet ovat melko helposti liikuteltavia ja niille voidaan käyttökokemusten jälkeen tarvittaessa etsiä parempi koti.

Yliopistojen tilat murroksessa

Digitalisaation aiheuttama murros vähentää selvästi vanhojen tilojen tarvetta. Esimerkiksi monissa yliopistoissa rakennukset ovat täynnä erilaisia vanhoja luentosaleja, mutta niiden käyttö on tietysti mainitusta syystä ollut jatkuvasti vähenemään päin. Niinpä niitä on monin paikoin alettu muuntaa muuhun hyödyllisempään käyttöön. Yhtenä esimerkkinä jo parhaat päivänsä nähnyttä luentosalia alettiin tuunata laboratoriokäyttöön digitaalisvisuaalisten ratkaisujen kehittämiseksi. Käytössä kuitenkin huomattiin, että lattiahan joustaa aivan liian paljon ihmisten kävellessä ympäri tilaa ja suurta tarkkuutta vaativat mittaukset ja digitaaliset sensorit häiriintyivät lattian joustavuuden vuoksi. Vanhassa luentosalissa lattian joustavuus ei pahemmin häirinnyt menoa, mutta laboratoriokäytössä se pudotti pohjan tieteelliseltä työltä. Tieteily pitikin pistää tauolle lattiaremontin ajaksi, kun kaikki raskaat laitteet ja suurella vaivalla asennetut sensorit jouduttiin poistamaan tilasta lattian jykevöittämisen ajaksi. Valitettavasti tällaiset jälkikäteen ilmiselviltä vaikuttavat asiat unohtuvat kovin helposti suunnittelutyön aikana, kun suunnittelija yrittää pitää koko projektin monimutkaista pakkaa kasassa.

Virtuaalitodellisuus (VR) on myös tehnyt tuloaan yliopiston laboratorioihin, tutkimukseen ja opetukseen. Mutta miten nämä tilat oikein kannattaisi suunnitella siten, että kynnys kokeilla näitä laitteita olisi mahdollisimman matala? Monelle virtuaalilasien käyttäminen saattaa tuntua aluksi pelottavalta, siinähän saattaa vaikka vahingossa kävellä päin seinää, kun oikein uppoutuu asiaan. Eräässä tilassa tätä ongelmaa oli lähdetty ratkomaan rajaamalla matolla tilasta VR:lle käyttöalue, jossa käyttäjä sukkasillaan huomaa heti kun on siirtymässä virtuaalisen tilan rajoille. Näin käyttäjän tuntuma todelliseen maailmaan saadaan pidettyä paremmin yllä ja samalla alennettua käyttäjien kokemaan kynnystä kokeilla näitä ihmeellisiä laitteita. Seinälle oli myös ripustettu tyylikkään näköisiä käyttöohjeita, joissa oli käyty visuaalisesti läpi kaikki mitä pitäisi huomioida VR-lasien ensimmäisellä käyttökerralla. Helposti luettavat ja ymmärrettävät ohjeet ovat kultaakin kalliimpia, kun tilan visiota viedään konkreettisesti käyttöön.

Kolme kultaista sääntöä

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa suunnittelijan näkövinkkelistä? Olemme tiivistäneet oppimaamme seuraavassa muutamaan oleelliseen suunnittelun ohjenuoraan:

1. Eläydy käyttäjään – tulee hän tilaan sitten fyysisesti tai digitaalisesti – käyttäjämatka on lyömätön menetelmä: mihin huomio kiinnittyy ensimmäisenä, miten tilassa liikutaan, miten sinne tullaan. Pohdi mitä vaikutuksia käyttäjän toimilla ja hänen käyttämillä laitteillaan on itse tilaan ja muihin käyttäjiin. Onko näiden laitteiden tehokkaaseen käyttöön tilassa kaikki tarvittava?
2. Fyysisten ja digitaalisten elementtien tasapaino ja siitä huolehtiminen. Liian paljon digiä yhdessä tilassa voi ylikuormittaa osaa käyttäjistä ja nostaa aloitekynnystä laitteiden käyttöön. Mieti tarkkaan mitkä uudet digilaitteet ovat oikeasti olennaisia ja pohdi miten ne vaikuttavat tilan muuhun käyttöön. Häiriintyykö muu toiminta, kun tilaan lisätään jotain uutta?
3. Käytön oppiminen – käyttäjät eivät omaksu sovelluksia samalla tavalla. Tämän pitäisi olla meille kaikille selvää vaikka oman perheen kautta, kyllä sielläkin varmasti monet vanhemmat vielä ihmettelevät että mitä ne sellaiset äppit oikein ovat samaan aikaan kun nuoremmat ovat jo siirtyneet sellaisiin some-kanaviin, joista vanhemmat eivät ole vielä edes tietoisia. Samaan tapaan pitäisi suhtautua myös opetusteknologiaan. Pieni osa on varmasti innokkaasti kokeilemassa kaikkea mahdollista, ohjeista viis, kun taas monet jäävät epäilevinä seuraamaan sivusta ja miettivät miten he muka tuollaista ihmelaitetta osaisivat käyttää. Käyttäjät tarvitsevatkin erilaisia ohjeistuksia ja osa jopa henkilökohtaista tukea, jotta heidät saadaan tosissaan kokeilemaan jotain uutta.

Jo näillä ohjeilla voi varmasti välttää ainakin joitain pahimpia sudenkuoppia mitä suunnittelun aikana saattaa osua eteen. Mutta ei tässä kaikki, vuoden lopussa julkaisemme vielä laajemman yliopistojen digitilojen suunnitteluun keskittyneen manuaalin.

The post Digitaaliset tilat, paikat ja todellisuudet – suuntaviivoja digitilojen kehittämiselle appeared first on Digicampus.

Teknologia on kehittynyt viime vuosikymmeninä ja vuosina hurjaa vauhtia. Kuulun itse niin sanottuun Y-sukupolveen tai milleniaaleihin määrittelystä riippuen, eli lapsuuteni sijoittuu 90-luvulle ja 2000-luvun alkuun. Muistan, kun alle kouluikäisenä äitini hankki ensimmäisen matkapuhelimen: se oli suhteellisen järkälemäinen Nokia, jossa oli kuitenkin jo matopeli. Alakouluajoilta muistan vieläkin sen uskomattoman tunteen, kun koulukuvauspäivänä kuvaajan puhelin alkoi soida: terävän pirinän sijasta kuuluikin pehmeitä melodioita. Ja puhelimessa oli värinäyttö! Yläkoulussa monilla oli simpukkapuhelin, jossa edellisten ominaisuuksien lisäksi oli entistä enemmän pelejä. Vanhemmilta piti kinuta lupa uuteen soittoääneen, joita tilailtiin Suosikki-lehden mainossivuilta tai (jo) netistä. Somekuvia otettiin digikameroilla. Lukioaikana alkoivat yleistyä älypuhelimet, joilla usein pääsi jo nettiinkin. Ennen puhelimen käyttö oli vahvasti sidoksissa vapaa-aikaan, mutta nykyään oman älypuhelimen käyttöön saatetaan joissakin oppimistilanteissa rohkaistakin. Puhelimesta on tullut alkuperäistä tarkoitustaan monipuolisempi työkalu.

Uusia laitteita ja innovaatioita tulee markkinoille kovaa tahtia. Toiset teknologiat vanhenevat ja unohtuvat, kun taas toiset kehittyvät ja päivittyvät. Itse ajattelin vielä pitkään, että vanhassa vara parempi, ja siirryin näppäinluuristani älypuhelimeen yliopisto-opintojen aikana, muistaakseni 2014. Jossain pöytälaatikon uumenissa tai kierrätyspisteessä pyörii kuitenkin kiitettävä kasa käyttämääni vanhentunutta elektroniikkaa.

Teknologia siirtyy kouluihin

Teknologinen kehitys ulottuu tietenkin matkapuhelimia laajemmalle. Laitteiden muistikapasiteetti ja suorituskyky nousevat ja hinnat laskevat, ja uusi teknologia on yhä useamman kuluttajan ja oppilaitoksen saavutettavissa. Monissa kouluissa onkin satsattu uusiin teknologioihin sekä tehty erilaisia laite- ja sovellushankintoja. Piirtoheittimet on pääasiassa korvattu videotykeillä ja dokumenttikameroilla, joista jälkimmäinen taitaa olla jo vanhenevaa teknologiaa.

Myös oppilaita ja opiskelijoita varten on useissa kouluissa hankittu laitteita. Monen repussa kulkee esimerkiksi henkilökohtainen iPad, joka mahdollistaa pääsyn digitaalisiin oppimisympäristöihin. Kenties tälläkin hetkellä 3D-tulostin printtaa työtä, jonka oppilas on itse digitaalisessa ympäristössä suunnitellut ja mallintanut. Onpa virtuaalilasien kautta mahdollista kurkistaa myös menneisyyden tapahtumiin ja paikkoihin, joihin todennäköisesti ei koskaan tule matkaamaan, kuten vuoteen 1952 Enewetakin atolleille, jossa maailman ensimmäinen vetypommi räjähti (https://yle.fi/uutiset/3-10586455). Edellinen tapaus on kiinnostava esimerkki siitä, miten teknologia ja virtuaalinen ympäristö mahdollistavat tilan laajentamisen fyysisten seinien ulkopuolelle.

Ympäristöt ja oppimisympäristöt

Mutta mikä on fyysisten ja digitaalisten ympäristöjen rooli oppimisessa, ja milloin ne muuttuvat tiloista oppimisympäristöksi? Entä minkälaiset ympäristöt ovat käyttökelpoisia vielä kymmenen vuoden päästä?

Manninen (2007) toteaa, että oppimisympäristöajattelua soveltava opettaja pohjaa päätöksensä pedagogiikkaan: mitä oppijan halutaan oppivan ja millaisilla oppimisympäristöratkaisuilla lopputulokseen päästään parhaiten. Joskus tarkoituksenmukaisinta on hyödyntää digitaalista oppimisympäristöä, joskus taas tarttua kynään ja paperiin. Yhteen tilanteeseen sopii parhaiten ryhmässä työskentely, joskus on parempi pohdiskella itsenäisesti. Joissain tilanteissa kannattaa vaihtaa maisemaa kokonaan: uimaan oppii parhaiten vedessä, ei pulpetin ääressä.

Carvalhon ja Goodyearin (2014) aktiiviseen oppimiseen keskittyvässä oppimisympäristö-mallissa oppimisympäristö koostuu digitaalisista, fyysisistä ja sosiaalisista tekijöistä sekä tehtävistä, joita oppijat ympäristössä suorittavat. Mallin keskiössä on opiskelijan toiminta, ja aikaisemmin mainitut tekijät toimivat tässä ikään kuin kehyksenä tai työkaluina. Näitä digitaalisia, fyysisiä ja sosiaalisia tekijöitä sekä tehtäviä opettaja pystyy jossain määrin suunnittelemaan ja muokkaamaan, ja toisaalta oppijat muokkaavat ympäristöjä niissä toimiessaan. Kaikkea oppimistilanteessa tapahtuvaa ei voi, eikä tarvitse suunnitella ennalta. Fyysisillä ja digitaalisilla oppimisympäristöratkaisuilla voidaan kuitenkin sekä tietoisesti että tiedostamatta estää tai edistää oppimista ja oppimisen prosesseja.

Pedagoginen tietämys oppimisympäristöjen valinnassa

Mikäli esimerkiksi digiloikan tavoitteena on kasvattaa uusia tietotekniikan osaajia, mitkä ovat ne pedagogiset keinot ja välineet, joilla tähän päästäisiin? Ensimmäinen ajatus voisi olla se, että jaetaan oppilaille ja opiskelijoille laitteita, joita käyttämällä he oppivat tietotekniikan salat. Perustason ohjelmoinnillista ajattelua voi kuitenkin harjoitella ilman minkäänlaisia elektronisia vempaimia, esimerkiksi palikoiden avulla. Edistyneemmässä ohjelmoinnissa puolestaan tietokone on välttämättömyys. Sekä palikat että tietokone ovat kuitenkin vain välineitä, joita pitää osata soveltaa pedagogisesti mielekkäällä tavalla.

Monenlaista teknologiaa, sovelluksia ja fyysisiä ympäristöjä sekä välineitä on hankittu kouluihin, mutta lisätutkimusta näiden elementtien suhteesta oppimiseen tarvitaan vielä. Monien oppimisympäristöratkaisujen taustalta löytyy toki perusteltuja tutkimuksellisia ja teoreettisia näkökulmia; tutkimuksellisena haasteena on kuitenkin mm. se, miten teoreettinen ja tutkittu tieto toimivat tai miten ne saadaan toimimaan aidosti osana erilaisia pedagogisia käytäntöjä.

Tutkimuksen avulla kohti kestäviä ratkaisuja

Oppimisympäristöjen tutkimisessa ja kehittämisessä tilan käyttäjien kokemuksia ja tarpeita olisi syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Kehittämistä ei voida kuitenkaan rakentaa yksistään oppijoiden näkökulmien varaan, sillä nämä näkökulmat voivat myös olla melko perinteisiä ja pohjautua esimerkiksi lapsuuden oppimisympäristökokemuksiin. Ilman kokemusta voi myös olla vaikeaa nähdä, miten ja millaisiksi tiloja kannattaisi kehittää, jotta ne tukisivat paremmin oppimista tukevia pedagogisia käytäntöjä; erityisesti sellaisia, joita ei ole vielä olemassakaan.

Teknologian nopea kehitys tuo haasteita tutkimukselle, joka on tunnetusti hidas prosessi. Tutkimus on kuitenkin tärkeää, mikäli tavoitteena on tehdä oppimista tukevia, kestäviä ja perusteltuja oppimisympäristöratkaisuja. On syytä selvittää, mitä ovat ne keskeiset oppimista tukevat elementit näissä oppimisympäristöissä, joita meidän tulisi lisätä tai joista pitää kiinni. Tähän voidaan kenties päästä monipuolisella oppimisympäristötutkimuksella sekä eri alojen asiantuntijoiden (mm. arkkitehtuuri, pedagogiikka, ICT) sekä sidosryhmien yhteistyöllä ja heidän näkemyksiään kuulemalla. Näin myös voidaan välttyä varastoihin kasaantuvalta elektroniikkaromulta, jonka joku kenties alun perin suunnitteli opetuskäyttöön, mutta jolle opettaja ei nähnyt pedagogisesti mielekästä käyttötarkoitusta.

Lähteet:

Carvalho, L., & Goodyear, P. (2014). The architecture of productive learning networks doi:10.4324/9780203591093 Retrieved from https://uef.finna.fi/PrimoRecord/pci.scopus2-s2.0-84917238776

Manninen, J. (2007). Environments that support learning : An introduction to the learning environments approach. Helsinki: Finnish National Board of Education. Retrieved from https://uef.finna.fi/Record/josku.425863

The post Fyysiset ja digitaaliset oppimisympäristöt muuttuvat – mikä pysyy? appeared first on Digicampus.

Caledonia campus hub sijaitsee fyysisesti kasvatustieteellisen tiedekunnan tiloissa, Minerva-rakennuksessa, Siltavuorenpenkereellä. Tilaa remontoidaan parhaillaan ja tilaan sijoitetaan monipuolisesti erilaista uutta digitaalista laitteistoa ja tekniikkaan. Hub tulee tarjoamaan opettajille ja opiskelijoille tilan, jossa kokeilla digitaalisia laitteistoja ja niiden käytettävyyttä opetuksessa ja opiskelussa. Kokeiluista kerätään tutkimusaineistoa ja tavoitteena on tuottaa nopeasti tietoa digitaalisen tekniikan toimivuudesta ja sovellusmahdollisuuksista opetuksesta ennen laitteistojen hankkimista yliopiston opetus- ja opiskelutiloihin.

Tilassa tullaan järjestämään digipedagogisia seminaareja ja muita koulutustilaisuuksia. Caledonia campus hub’n toiminnasta lisätietoja saatavissa hubin verkkosivuilla ja seuraamalla twitteriä #caledoniahub

Jos hub kiinnostaa, ota yhteyttä: Niclas Sandström (niclas.sandstrom[at]helsinki.fi) tai Anne Nevgi (anne.nevgi[at]helsinki.fi).

The post Caledonia campus hub – uusi yhteisöllinen kampusten oppimismaisemien kehittämisen tila appeared first on Digicampus.

If we are to put learning in the centre, we should always be up to and willing to learn new things and skills – from people who are better than ourselves. In our case, when doing participatory and service design, we need and want to learn from the experts that are contributing priceless know-how in the process, with the aim of building a better university and university campuses for needs to come. One of our suggestions for any campus development project, thus, is to screen for and invite service design expertise, indoor design, ICT and pedagogical knowledge, among many others – leading to the best possible outcome. We build and test a HUB for campus development and transdisciplinary learning.

Niclas Sandström and Anne Nevgi
University of Helsinki

The post HUB for Best Campus Landscapes appeared first on Digicampus.